Mielenmaisemia
Meri
ja lämmin, paljas kallio
Siinä
on kaksi ihanaa asiaa, jotka rauhoittavat, joita ei voi ohittaa noin vain ja jotka
kuuluvat sielunmaisemaani. Ymmärrän hyvin Muumipappaa. Majakkasaarella merelle tuijottelu nyt vain rauhoittaa. Muumipappa ja meri
-kirjaa näytetään analysoivan yksinäisyyden ja Muumipapan turhautumisen kautta,
mutta minusta se on yksinkertaisesti ylistys kallioille ja merille. Eikös Tove
Jansson ollut itsekin ison osan vuodesta Pellingissä Klovharun luodolla?
Minä
ihastuin mereen ja lämpimiin, paljaisiin kallioihin vasta aikuisena, koska olen
sisämaassa kasvanut. Sain olla mieheni mukana hänen harrastuksessaan ja
toisinaan tuo harrastus vei minutkin esimerkiksi Pellinkiin, Inkooseen ja
Utöseen. Yövyimme teltoissa ja päivät saatoin makoilla melkein tulikuumilla
kallioilla ihan yksikseni muiden sukeltaessa meren syvyyksissä. Tunne oli niin
mahtava, että tulen hyvälle päälle jo sitä ajatellessa saati kun pääsen sitä kokemaan.
Viime
viikolla tulimme aurinkoiselta lomaltamme ja siellä sain taas kokea tuota merta, lämpöä ja kallioita. Sillä tunteella jaksaa kesään, vaikka flunssan tyngän sainkin heti Suomeen tultuamme.
Tunnustelen
jo mielessäni kesäkallioita. Sen koloissa saattaa olla vettä, johon varpaat
eksyvät, jos kalliolle asettuu vatsalleen makaamaan. Kolon vesikin on lämmintä. Meri
heittää välillä tyrskyistään pieniä, suolaisia, viileämpiä pisaroita päälle. Aallot ovat
kuitenkin lempeitä. Mukana on hyvä kirja,
muistiinpanovälineet ja juotavaa. Aikaa on, mutta kalliolla ei välttämättä
jaksa olla ainakaan samassa asennossa kauaa. Tulee kuuma. Mutta se ei haittaa,
sillä merta ja lämpöisiä kallioita ei tarvitse aina edes kokea. Ne
antavat jo ajatuksena rauhaa.
Arvoitukselliset portaikot
ja ikkunat
Minne
nuo portaat voisivat viedä ja mitä ikkunasta näkyä? Luinkohan lapsena liikaa
kirjoja, joissa portaat johtivat jonnekin uuteen maailmaan ja ikkunasta avautui
näkymä, jota siellä ei kuvitellut olevankaan? Vai kurkistaako ikkunasta joku
vieras, outo ihminen vai onko muukalainen edes ihminen?
Joka
tapauksessa nähdessäni erikoiset portaat tai kauniin ikkunan, haluaisin ottaa
niistä kuvan. Minulla taitaa ollakin paljon kuvia näistä aiheista… Kun meri ja
lämmin kallio rauhoittavat, portaikot ja ikkunat ovat taas uteliaisuuden
herättäjiä. Ovathan ne kauniitakin, mutta ennen kaikkea ne ovat matka jonnekin.
Ehkä tuntemattomaan? Tekee mieli tutkia ja tuijotella niitä. Yleensä mieli
alkaa harhailla ja kehitellä tarinaa, kuka on kulkenut portaita, minne
hän on ollut matkalla ja minne ne vievät?
Ikkunasta
saattaa tuijottaa kalpeakasvoinen nuori rouva, joka on minun parikymppisenä
hautausmaalla työskennellessäni kehittelemäni hahmo, Mariam von Zitting.
Sukunimen nappasin hautakivestä ja mielessäni tuo vaalea, haamuna vaeltava
Mariam saattoi kurkistella kirkon kauniista ikkunoista ja huokailla mennessään.
Pimeät,
valaistut polut
Kolmas
puoleensa vetävä maisema on valaistu pimeys. Tällöin ollaan tietyllä tavalla
näkymättömiä ja näkyviä, nähdään vain se, mikä sattuu osumaan valoon. Pimeydestä
ei tiedä, mitä siellä on. Valot saattavat antaa siitä pieniä viitteitä
varjoina. Ainakin ne valaisevat sitä reittiä, mitä haluaa kulkea?
Pimeydessä voi myös vain istua ja katsella valossa kulkijoita. Miettiä taas, minne he ovat menossa, keitä he ovat. Minne olen itse menossa? Mitä minä pelkään ja tarvitseeko minun edes pelätä? Pimeys väistyy, kun sitä valaisee. Pimeydessä on salaperäisyyttä ja arvoituksia, joita ei välttämättä ikinä kohtaa, eikä saa ratkaistua. Silti ne ovat siellä.
Pimeydessä voi myös vain istua ja katsella valossa kulkijoita. Miettiä taas, minne he ovat menossa, keitä he ovat. Minne olen itse menossa? Mitä minä pelkään ja tarvitseeko minun edes pelätä? Pimeys väistyy, kun sitä valaisee. Pimeydessä on salaperäisyyttä ja arvoituksia, joita ei välttämättä ikinä kohtaa, eikä saa ratkaistua. Silti ne ovat siellä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!