Heinämörköjen aikaan
On ollut hieno, tapahtumarikas kesä. Tänä
kesänä en kehittänyt itseäni mitenkään suunnitelmallisesti eli en osallistunut
kursseille, en tehnyt esseitä, en siis kerta kaikkiaan opiskellut mitään
toukokuun lopun jälkeen, kun voimauttava valokuvaus työyhteisön kehittämisessä
-projektini päättyi. Jos olisin ollut reipas, olisin tehnyt
partionjohtajakurssin raportin, mutta ei! En ole ollut sillä tavalla reipas.
Sen vuoksi en ole kirjoittanut blogiaakaan sitten kesäkuun lopun.
Kesällä olen ihan vain elänyt ja ollut menossa,
vaikkei minulla ollut kuin kolme viikkoa kesälomaa. Ja tehnyt asioita, joita ei
ikinä ennen tai en ainakaan aikuisena.
Uusina asioina heinä-elokuussa olen mm.
kellunut/uinut uimarenkaalla kynä suussa pieneen saareen etsimään geokätköä. Se
löytyi ja siitä tuli ensimmäinen saarikätköni! Geokätköilyn kautta olen
tutustunut ylipäänsä moneen uuteen paikkaan siellä täällä Suomea eli jos elämä
tuntuu junnaavan samaa rataa, niin kätköily on oiva keino laajentaa omaa
horisonttiaan -niin vertikaalisesti kuin horisontaalisesti. Puissa ja
kallioillakin saa halutessaan kiipeillä.
Heinäkuun puolivälissä olimme Tallinnassa yön
yli reissulla ja söimme Leib Resto ja Aed -ravintolassa. En nyt halvaksi
ratkaisuksi sanoisi, mutta kyllä oli hyvää! Maittavaa oli myös tarjolla ollut
olut. Leib Resto ja Aedissa en ollut ennen käynyt. Enkä myöskään Viru-hotellissa olevassa KGB-vakoilumuseossa -mielenkiintoista!
Heinäkuun lopulla tulin Vuokatista Katinkullasta muuta perhettä aiemmin pois junalla. Junamatkallani tarkoitukseni oli
kirjoittaa esimerkiksi blogikirjoitus tai tehdä jotain muuta ”kehittävää”,
mutta ei nyt vain iskenyt reippauskohtaus silloinkaan. Kuvailinkin matkalla ystävän
ehdotuksesta tylsyyttä torjuakseni asemat, joilla pysähdyimme. Matkan alkupään
asemista tosin jäi kuvaamatta kolme ja loppupäästä kaksi viimeisintä…
Koulujen alkua edeltävänä viikonloppuna olimme
telttaretkellä Inkoossa Perseidejä tiirailemassa. Oli hienoa maata kalliolla ja
yrittää bongailla tähdenlentoja. Niitä näkyi yhteensä kuusi, minä näin vain
yhden. Samaisena viikonloppuna kävimme myös Raumalla Kylmäpihlajan majakalla.
Voisin hyvin ryhtyä vaikkapa majakanvartijaksi Muumipapan lailla…
Arki on kuitenkin iskenyt
Viime ja tällä viikolla arki on jotenkin
iskenyt lujilla. Turpiin on tuntunut tulevan. Kuopuksella koulun aloitus on
ottanut koville, meillä aikuisilla on ollut enempi vähempi työ- tai muita omia
menoja, jotka on pitänyt vain hoitaa. Esikoinen on ollut flunssassa.
Lisäksi on vaivannut kesän jälkeinen (vaikkei
kesä mielestäni lopukaan ennen kuin lokakuun viimeinen päivä!)
eksistentiaaliahdistus ja ”mikä minusta tulee isona” -pohdinta. Ärsyttää, koska
kaikki on ihan hyvin, mutta en tunnu pystyvän jäämään nauttimaan siitä hyvästä,
mitä on.
Toisaalta sitä lopullista rauhaa, tyyneyttä, jatkuvaa onnea ja hyvää henkistä tasapainoa ei taida oikeastaan olla. Elämä kun ei vain ole stabiilia. Jos vielä luonteenlaatu on
sellainen, että normaali tila on ennemminkin muutoksessa ja liminaalitilassa
olemista kuin tasaista olemista, niin vähän haastavaahan se ”rauhan” etsintä on.
Ehkä minun (ja varmaan monen muunkin) pitäisi
rakentaa se oma onnensa vuoristoradasta. Se on sitten tätä, mitä
etsin. Joskus hetkellisesti löydän jotain pysähtymisen arvoista, mutta sitten
taas mennään! Tämä on minun onneani, vaikka välillä tämäkin väsyttää.
Tähän liittyen olen pohtinut Erno Salmelan
esitystä (hän oli puhumassa elokuussa olleessa Lappeenranta seminaarissa,
jonka aiheen oli ”Digisaatio -haaste kuntatyölle"), jossa hän kysyi, oletko
kokeilija vai suunnittelija? Eli katsotko vaikkapa hyllyä rakentaessa ensin,
mitä materiaaleja ja työkaluja löytyy ennestään ja sitten alat rakentaa. Etkä
välttämättä edes tiedä, mitä lopputuloksesta tulee. Vai oletko suunnittelija,
joka tekee ensin suunnitelman ja hankkii materiaalit ja työkalut tietäen, mitä
lopputuloksena on.
Minä taidan tehdä aika usein asioita kokeilijan
tavoin. Salmelan mukaan tämä ei suinkaan ole roiskimista, vaan siinä tarvitaan
analyyttisyytta ja systemaattisuutta. Suunnitelma ikään kuin rakentuu matkan
varrella eli se on inkrementaalista. Suunnitelmallisuus voi tässä tavassa
toimia olla jopa suurempi kuin ns. vesiputousmallissa, jossa tiedetään, mitä
tuleman pitää. Rakennan tuota ”mikä minusta tulee isona” -pohdintaani
kokeilijana. Ehkä sen takia tuo eksistentiaaliahdistus iskee ja on
päivitettävä, mitä ”materiaaleja ja työkaluja” minulla nyt on omalla
ammatillisella ja ehkä elämän urallanikin. Suunta saattaa olla selvä, mutta
lopputulosta ei vielä tiedä, eikä ehkä tiedä ikinä?
Toisaalta hetkittäin on tullut ajateltua, että tätä elämistä pitäisi peilata siihen, että lapsilla olisi
hyvä elämä ja tulevaisuus. Eikä pelkästään omalla jälkikasvulla, vaan ylipäänsä
lapsilla. Tämä ajatus syntyi kuunnellessa Sannin ”2080-luvulla” -biisiä. Minähän
olisin silloin 107-vuotias eli kasvan varmaankin heinää! Tuntuu niin kauhean
hassulta, että ihmisen elämä on pisimmilläänkin hirveän lyhyt ja toisaalta niin
pitkä. Miten sitä sattuu olemaan elossa juuri tässä ajassa? Miksen elänyt sata vuotta sitten tai syntyisi vaikka nyt?
Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen syntynyt
juuri silloin kuin satuin syntymään. Oli nimittäin niin nostalgista käydä
80-luku -näyttelyssä Kiuruveden kotiseutumuseossa.
Siellä oli myös heiniä seipäillä. Keskimmäinen
lapsista kysyi heinäseipäitä nähdessään, että ”mitäs heinämörköjä nuo ovat?”
Osasin vastata :-) Ja kyllä, 80-luvusta on niin lyhyt aika, mutta kuitenkin niin
pitkä!
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!