Asiantuntijan poluilla sieniretkellä

Viikonlopun sieniretki osoittautui urapoluksi tai ainakin urapolun aluksi. 

Meillä ei ollut tiedossa mitään tarkkaa sienipaikkaa, vaan paikka valikoitui Inkoon Störsvikiksi elokuisen perheen telttaretken jäljiltä - tuolloin löysin nimittäin sattumalta ja vahingossa lippalakin verran kantarelleja. Nuorena omaa ammattialaa valitessa harva tietää, mihin on oikeasti menossa lähtiessään opiskelemaan. Minä en ainakaan tiennyt. Minulla oli vain idea, ajatus, mitä haluaisin tehdä. Jollakulla saattaa olla pieniä ”maistiaisia”, mitä työ omalla ammattialalla voisi olla, esimerkiksi hoitoalalle suunnatessa.

Meillä oli sieniretkellä idea löytää kantarelleja ja suppilovahveroita. Puolukatkin kelpaisivat, mutta rouskuja tai muita sieniä emme ajatelleet kerätä. Niitä kun ei juuri söisi muut kuin minä ja en viitsisi niitä ruveta ryöppäämään ja laittamaan. Olimme siis ”sieniuran” idean äärellä. Tavoitteena oli löytää tiettyjä sieniä ja ehkä puolukoita.

Liikkeellelähtö

Störsvikiin tullessa lampsimme aluksi polkuja pitkin, mutta maasto näytti sen verran tallatulta, että päätimme ylittää ensimmäisen kallion siirtyen vähän kauemmaksi ”perusuralta”.

Yritimme siis etsiä sitä omaa sieniurapolkua, joka olisi meidän näköisemme. Pian puoliso löysi puolukoita ja alkoi kerätä niitä. Minun silmiini osui suppilovahveroita. Saalis oli molemmilla vaatimaton, joten jatkoimme edelleen matkaa. Muutama kantarellikin löytyi ja minä kävin levottomaksi, kun puoliso olisi halunnut jäädä vain keräämään puolukoita. Onneksi löysin valtavan isoja mustikoita, joita jäin hetkeksi syömään ihan suoraan suuhun.

Aloitin oman työurani opiskelemalla sairaanhoitajaksi. Se oli minun ajatukseni ja ideani. Etsiskelin niitä sairaanhoitajuuden suppilovahveroita ja kantarelleja, muutama mustikkakin eksyi suuhun ja toi ehkä itua, että jotain muutakin tulee olemaan urallani. Sitä megaluokan sienipaikkaa/sairaanhoitajuutta ei tuolta suunnalta tuntunut löytyvän, vaikka olin sinänsä ihan tyytyväinen matkaani.

Uusi tavoite

Metsässä rupesi vähän tympäisemään, kun sienet huusivat poissaoloaan. Niitä rouskuja olisi ollut, mutta ne olin sulkenut jo pois mielestäni. En keräisi. Sitten vilkaisin puhelimen geokätköappsia (olin kyllä tietoinen, että täällä olisi hakemattomia kätköjä, mutta olivat sen verran kauempana, että olin ajatellut jättää ne väliin). Reilun 1,5 kilometrin päässä oleva kätkö alkoi Å-kirjaimella! Minulta puuttui ns. aakkoskeräilyssä tuo kirjain! Toisin sanoen, voit hakea ns. haastekätkön, jos sinulla on kerätty vähintään yksi kaikilla aakkosilla ja numeroilla alkava geokätkö. Geokätköilyssä on paljon erilaisia kätköhaasteita, jotka sopivat suorittajille, kuten itsekin olen. Kehrään onnesta, kun saan esimerkiksi virtuaalisen geokätkösouvenirin geosivustolleni (niihinkin liittyy muuten haastekätkö eli on kerättävä 47 matkamuistoa eli souveniria, minulla on vasta 17).

Koska sienet eivät nyt ottaneet tulta alleen, ilmoitin puolisolle, että lähden hakemaan tuon kätkön. Sieltähän voisi löytää sieniäkin. Puoliso totesi, että hän jää keräämään puolukoita, joten sovimme soittelevamme sijainnistamme.

Minun urani Å-kirjain löytyi kasvatustieteistä. Suoritin sairaanhoitajan tutkinnon (se haasteen suorittamisen ilo!), mutta tähtäin oli nyt jo muualla. Jälkikäteen olen miettinyt, millaiset apajat olisin saanut, jos olisin lähtenyt kuitenkin niitä urani ”rouskuja” hakemaan. Olisiko minulla nyt iso saalis? Ja mitä se saalis sitten olisi tai palvelisi elämässä?

Uusi liikkeellelähtö ja tavoitteen saavuttaminen

Lähdin siis sieniretkellämme määrätietoisesti kohti kätköä ja Å:ta. Etenin varsin rivakkaa tahtia, koska nyt tiesin, mitä etsin. Matkalla kätkölle löytyi muutama kantarelli, joten ne piti poimia pois. Samaten muutama mustikka eksyi suuhun. Olivat niin vietävän isoja! Eihän niitä voi jättää poimimatta. Kulkuni aikana fokus oli kuitenkin lähinnä tavoitteessa (ja välillä puhelimen appsissa tarkkaillessani, että suunta on oikea - en nimittäin ollut kulkemassa peruspolkua, vaan ns. pöljänpolkuja suorinta - joskaan ei helpointa - reittiä) ja moni luonnonihme jäi varmasti huomaamatta.

Etenin varsin rivakkaan myös opiskellessani yliopistossa. Siellä tarkensin monta kertaa tavoitteitani ja innostuin työstä ja työntutkimisesta opiskellen mm. työpsykologiaa ja johtamista, henkilöstöjohtamista, viestintää, psykologiaa… Henkilöstöala tuntui mielenkiintoiselta. Opiskelujen ohessa löytyi myös niitä kantarelleja. Tein nimittäin sairaanhoitajana keikkaa ja sain rahoitettua siinä samalla opintojani. Valmistuttuani löysin paikkani henkilöstöalan parista jo paljon ennen valmistumistani. Olinko siis perillä?

Mitä sitten?

Tavoite sieniretkellä oli siis muuttunut ja se oli saavutettu. Lähdin paluumatkalle. Reitti oli osin sama kuin tullessa, osin eri. Samaa reittiä kulkiessani mietin välillä, että olinko oikeasti tullut tätä reittiä. Maisema näytti niin erilaiselta toisesta suunnasta lähestyessä ja vailla ”kovaa” tavoitetta. Olihan minulla tietenkin yhtenä tavoitteena palata takaisin autolle, koska puolisokin oli ruvennut jo soittelemaan, koska tulen takaisin.

Eteeni sattui mm. ihan selvästi jättiläisen istuinkivi. Sen ohi kulkiessani vilkaisin taakseni ja ei se näyttänyt menosuunnasta tullessa kuin ihan vain möhkäleeltä. Paluusuunnasta siinä oli selvä istuimen muoto.

Tässä kohtaa urani ei seuraa täysin sieniretkeä. Minusta nimittäin tuntuu, etten ole ikinä sinänsä paluumatkalla. Toisaalta, kyllähän työelämässä on välillä uutta, välillä paluuta. Välillä hämmästelen, miten en ole voinut huomata aiemmin jonkin ”möhkäleen” olevan selvä istuin.

Mietin myös metsässä ollessani, että entä jos olisin tyytynyt niihin puolukoihin? Puoliso oli löytänyt kantarellejakin ihan mukavan määrän. Minulla oli muutama hassu sieni purkin pohjalla. Entä jos malttaisin viipyillä enemmän asiantuntijuudessani, urallani? Jos löytäisin sen aarteen, mikä siellä on kätkettynä, mutta malttamattomana en ehdi nähdä sitä kunnolla?

Tuntuu vaikealta ajatukselta. Olen niin vietävän utelias ja kehittelen päässäni uusia tapoja toimia, tehdä ja olla jatkuvalla syötöllä. Liikkeellä oleminen on tärkeää. Estääkö se sitten kehittymästä asiantuntijana? Minusta ei. Minusta asiantuntijana oleminen (siis minulle!) ei ole vain sitä, että tiedän ja osaan syvästi asiantuntija-alani. Minusta asiantuntijuus on näin ”seniorina” sitä, että tiedän ja osaan kyllä alani kiemurat varsin hyvin, mutta minulla on jatkuva polte etsiä uusia tapoja toteuttaa asiantuntijuuttani, miettiä, onko tämä oikeasti järkevä tapa ymmärtää asioita, hoitaa niitä eteenpäin.

Jokin ilmiö asiantuntijuudessa saattaa olla pysyvä (minulla se on työ ja sen ilmiöt ja ”olemus”), mutta tavat katsella sitä vaihtuvat. Ne vaihtuvat, koska saatan katsoa työtä kirjoittamisen opintojeni kautta. Välillä minulla on päässäni sairaanhoitajan, henkilöstöalan ammattilaisen, työnohjaajan tai tutkijan lasit tai sitten tarkastelen työtä valokuvan keinoin. Nämä kaikki liittyvät päässäni kaikkeen, eikä yhtä tapaa olla olemassa ole. Ongelman ratkaisu tai tavoitteen saavuttaminen tuo näkyville uuden tavoitteen, ongelman, mielenkiinnon kohteen tai haasteen. Se on minulle sitä systeemisyytta.